SUMUISTA JA HUMINAA

Yksinasumisessa on hyviä ja huonoja puolia. Kukaan ei ole kyttäämässä paastoja, mutta kukaan ei osoita sormella pieniä retkahduksia. Toisaalta kukaan ei osta sun puolesta kaappeja täyteen ruokaa. Olen todella huono käymään kaupassa ja kiitän luojaani siitä, etten oikeastaan edes saa ostettua sieltä mitään epäterveellistä. Kun makeanhimo iskee käyn kaapit läpi apinanraivolla ja tiedän, etten löydä sieltä mitään. Älkää ymmärtäkö väärin. Mulla ei ole koskaan ollut ongelmia ahmimisen kanssa. Enemmänkin juttuna on ollut se, että tulkitsen itse ahmimiseksi sen, kun paastoamisen jälkeen erehdyn syömään normaalisti; pari leipää ja lämmin ateria, ehkä lohkoperunoita tai jotain muuta epäterveellistä. Toisaalta yksinasuessa päivät ovat pitkiä. Sitä varmaan kuuntelisi kellon tikitystä, mutta kun ei omista kelloa, niin keskittyy kuuntelemaan huminaa. Ei sitä osaa edes kuvailla. Ääni tulee varmaan talon rakenteista tai jääkaapista tai jostain, mutta huminaa tällä kuuluu. Yksinasuessa saa selviteltyä omia ajatuksia. Ei ole oikeastaan kuin aikaa miettiä miltä jokin asia tuntuu tai miksi teki jotain. Toisaalta helposti yliajattelee ja tulee hieman höperöksi. En edes tiedä mitä kirjoitan. Ei ollut mitään hajua edes silloin, kun kirjauduin bloggeriin sisälle. Ajattelin vain kirjoittaa jotain. Ja pyytää anteeksi. Anteeksi sitä, että viikonloppu meni päin persettä ja pakoilin tänne tuloa. Elämäni on aikalailla kaaosta tällä hetkellä, eikä oven takana kolkuttava koeviikko tee siitä yhtään sen helpompaa. Toivon, että ymmärrätte. Olette tärkeitä. Jokaikinen.

"Who would ever think that so much went on in the soul of a young girl?"

- Anne Frank

KUN ET TUNNE ENÄÄ KIPUA, OLET LÄHELLÄ KUOLEMAA

Maailman hirvein päivä ikinä. En edes viitsi avautua aiheesta sen suuremmin, mutta blogi paljastui. Tunnilla yhdet jätkät veivät läppärini ja alkoivat selata sivuhistoriaa, löysivät tämän ja alkoivat lukea ääneen otteita samalla nauraen. Makasin kotona kahdeksan tuntia itkien ja nukkuen, aivan tunnottomana. En saa syötyä. Olen syönyt tänään aamulla jogurtin ja siihen se sitten jääkin. En saa edes kirjoitettua mitään. Tunnen oloni vain niin alastomaksi. Tuntuu vähän niinkuin olisin seissyt luokan edessä ja ne samaiset jätkät olisivat vain repineet vaatteet mun päältä. Koko luokka oli hiljaa, minä anelin ja ne pojat vain jatkoivat lukemista ja nauramista. Keuhkoista oli paennut ilma jo sillä samalla sekunnilla, kun he avasivat blogin linkin. En voi sanoa mitään. Ei tee mieli syödä. Ei tee mieli juoda. Ei tee mieli tehdä mitään. Siksi palaankin takaisin sänkyyn katsomaan heräänkö vielä huomenaamulla. Vai makaanko sängyssä turtuneena seuraavan kuukauden.

"People cry, not because they're weak. It's because they've been strong for too long."

- Johnny Depp

EPÄVARMUUTTA

Musta tuntuu kauhean pahalta. Tekee mieli syödä, koska muistan niin elävästi mitä kaikkea aliravitsemus tekee keholle. En haluaisi laihtua kahta kiloa yhdessä yössä ja haluaisin pystyä syömään edes jotain. Tällä hetkellä kahden lämpimän aterian syöminen tuntuu henkiseltä itsemurhalta. Jo se yksi tekee tiukkaa, jos siis saan edes sitä alas. Tänään olen syönyt koulussa vähän salaattia ja puolikkaan ruisleivän ilman levitettä, kaupasta tullessa söin proteiinipatukan. Toiset kauhistelevat sitä, kuinka vähän syön ja itse kauhistelen sitä, kuinka paljon syön esimerkiksi iwannabethin:in tyttöihin verrattuna. Sitä vain vertaa itseään niin kauhean helposti kaikkiin muihin. En haluaisi kuitenkaan palata samaan helvettiin josta jo kerran melkein pääsin pois. Vastustuskykyni on edelleen todella heikko ja vaikka ateriasuunnitelman saaminen keväällä auttoi vähän, olen kuitenkin taas flunssassa. Vaikka Anasta on ollut paljon haittaa ja siitä haluaisi usein kaikin voimin eroon, se on silti samalla niin lohdullinen. Se antaa, mutta myös ottaa. Kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa ensi viikon tiistain punnitus terveydenhoitajalla. En halua olla lihava. Olen ajatellut aloittaa nestepaaston perjantaista tai lauantaista, mutta katsotaan miten käy. Jos teillä on hyviä vinkkejä jakaa nopeaan kilojen karistamiseen tai kokemuksia nestepaastosta niin heittäkää kommenttia kommenttiboksiin. Jotenkin vain outo olo. En tiiä johtuuko se pienistä kalorimääristä näin yhtäkkiä vai mistä. Toivotaan, että huomenna on parempi päivä.

"I swear it's not by choice but Ana has this voice and it calms me down, it gives me purpose."

- "Eyesore" by Maria Mena

LÄSKILLÄ ON VAPAUS VALITA MIHIN SE TULEE

Turvottaa. Ällöttää. Inhottaa. Menkat ohi, mutta järkyttävä turvotus jäi. Välillä mietityttää, että miksei voi vain ottaa saksia käteen ja leikata tuosta vyötäröltä palaa pois. Toisaalta omalla kohdallani siitä saisi leikata ihan reilumminkin. Aamulla olo oli vähän itkuinen ja mietitytti, että tuleeko tästä nyt sitten mitään. Olen aina vihannut syömishäiriössä sitä kuinka lopulta olo on apaattinen, eikä mistään saa oikein mitään irti, kun keho käyttää kaiken energiansa hengissä pysymiseen. Toisaalta silloin, kun nälkää ei enää tunne tai kun huomaa senttien ja kilojen karisseen, kaikki on vaivan arvoista. En malta odottaa, että tämä turvotus laskee ja uskaltaudun ensimmäistä kertaa vaa'alle pitkään aikaan. Meillä oli kotona todella huono vaaka, sellainen vanhanaikainen, joka ei näyttänyt tarkkaa lukemaa. Äiti ei suostunut ostamaan minulle vaakaa tänne omaan asuntooni, mutta paras ystäväni lupasi, että saan punnita itseäni heillä. Tavoitteena olisi siis painaa noin 55 kiloa helmikuuhun mennessä. Kyseessä noin kymmenen kilon pudotus. 

Tulin juuri lenkiltä. 15 kilometriä, josta viisi "luvattomasti". En saisi lenkkeillä yksin tai ainakaan poliklinikalta ei suositella sitä. En saa myöskään juosta. Paras kaverini, sielunsiskoni, on ihana, sillä hän todella ymmärtää. Hän lähtee lenkkiseuraksi ja kuuntelee itseinhoani. Parhaan kaverini poikaystävä tosin sattuu olemaan kusipää, mutta ei takerruta siihen, Olen syönyt tänään vähän reilun 550 kalorin edestä. Mielestäni vähän liian vähän, mutta edellä mainitun kaverin poikaystävän kommentin jälkeen ei tee kyllä enää mieli syödä yhtään enempää. Miten ihminen voi olla näin lihava? Tunnen oloni niin epävarmaksi. Ajattelin maanantain menneen hyvin, sillä ruokaa ei ole tehnyt mieli ja lenkki oli sopiva, mutta sitten yhtäkkiä saankin kuulla, ettei se ole mitään. Toisaalta käännän sen voitoksi, sillä jos en tänään enää syö mitään, olen yli 2000 kaloria miinuksella ja se ei ole huono saavutus ensimmäiselle päivälle. Jotain taitoja taitaa siis olla edelleen tallella.

"Nothing tastes as good as skinny feels."

- Kate Moss

ALOITUS

Syömishäiriö on kuin addiktio. Luulet pääseväsi kuiville, mutta ei se sieltä koskaan katoa. Pääsin itse pidemmälle kuin koskaan. Vuosi kovaa työtä ja aloin saada otetta elämästä. Mutta miksi sitten päästän sen takaisin? Haluan kontrolloida kaikkea ja en yksinkertaisesti voi kontrolloida terveyttäni, koulunkäyntiäni ja arkea/kodinhoitoa samalla. Energiani ja vuorokauden tunnit riittävät vain kahteen näistä ja tiedän, että jos en valitse koulua niin en pääse koskaan ylioppilaaksi ja saa kunnon töitä tulevaisuudessa. Jos taas en valitse kodin ylläpitämistä, hukun roskiin ja muutan sillä samalla sekunnilla takaisin kotiin, joka taas vaikeuttaa koulumenestystä. Jos taas en valitse terveyttä, anoreksia valitsee sen puolestani ja huolehtii sen osa-alueen kontrolloinnista. Toisaalta vaikka kontrolli ei ehkä käytännössä ole minulla, olen kontrolloinut ja itse tehnyt sen päätöksen, että annan kontrollin jollekkin muulle.

Syömishäiriö on kuin noidankehä. Kun kerran sairastut, sairastat koko loppu elämäsi. Jos saisin valita, niin en olisi koskaan sairastunutkaan. Syömishäiriö on laihduttanut elämästäni paljon muutakin kuin kiloja. En luultavasti koskaan elämässäni voi työskennellä elintarvikkeiden parissa, tai ainakaan se ei olisi järkevää terveyteni kannalta. En saa käydä lenkeillä yksin, enkä saa juosta. En aio esimerkiksi vielä tänä toisenakaan vuonna lukiossa suorittaa ainoatakaan pakollista liikunnankurssia. En vain pysty. Kaikkein hirveintä on, että samalla kun saan maailman suurinta mielihyvää siitä, että saan kontrolloitua kaikkea minussa, häpeän tätä kaikkea ihan suunnattoman paljon. Olen jo niin tottunut tilanteisiin, joissa tapaan jonkun mielettömän mukavan jätkän ja juttu syvenee, mutta sillä samaisella sekunnilla, kun saan kerrottua omista demoneistani, ne samaiset mukavat jätkät vain haihtuvat vähin äänin pois. Toisaalta ei viitsisi valehdellakaan. En halua edes ajatella sitä verkkoa mikä siitä syntyisi... Poika vie sinut ulos syömään ja menet aterian jälkeen oksentamaan itsesi laihaksi ravintolan vessaan. Tai hän kutsuu sinut luokseen, ehkä jopa yöksi, etkä kehtaa lähteä lenkille tai treenata etkä varsinkaan oksentaa. Lähdet vedoten migreeniin ja taivaankappaleiden liikkeisiin ja toinen luulee hänen olevan ongelma vaikka itse olet päästäsi sekaisin.  Toisaalta kuitenkin se on ymmärrettävää, ei kukaan halua jakaa toisen ihmisen ongelmia.

Syömishäiriö on kuin salasuhde. Sairaus polttelee ja kuplii sisällä, mutta siitä ei ole soveliasta puhua julkisesti eikä se ole sosiaalisesti hyväksyttävää. Aloitan tämän blogin, jotta saan puhuttua aiheesta. En tietenkään aio mainita yhdellä sanallakaan repsahduksestani lääkäreille, mutta en voi kuitenkaan pitää tätä kaikkea sisälläni. Osa ystävistäni on jo ilmoittanut aikoja sitten, ettei halua kuulla sanallakaan mistään syömishäiriööni liittyvästä, edes parantumisprosessista, joten tämä on loistava paikka tyhjentää se, jonka normaalisti vuodattaisin kavereilleni. Pyrin kirjoittamaan uuden postauksen vähintään kerran viikossa niin kuulumisista ja suunnitelmista, kuin menneisyydestäni ja unelmistani, mistä ikinä keksinkin. Toivottavasti joku eksyy lukemaan ja löytää ehkä sielunkumppanuutta tai kokee muuten vain aiheen mielenkiintoiseksi. En kaipaa kommentteja siitä kuinka sairas olen päästäni, sillä olen saanut kuulla sitä ihan tarpeeksi ja tiedostan sen itsekin. Epäilemättä suurin osa syömishäiriöisistä tietää tasan tarkkaan mitä on tekemässä ja se siinä sairasta onkin. Sen pidemmittä puheitta, katsotaan olisiko minulla vielä laihduttamisen kanssa vanhat taidot tallella tai ihan uusia ässiä hihassa... Tervetuloa minun maailmaani.

"The greatest weapon against stress is our ability to choose one thought over another." 

William James