ALOITUS

Syömishäiriö on kuin addiktio. Luulet pääseväsi kuiville, mutta ei se sieltä koskaan katoa. Pääsin itse pidemmälle kuin koskaan. Vuosi kovaa työtä ja aloin saada otetta elämästä. Mutta miksi sitten päästän sen takaisin? Haluan kontrolloida kaikkea ja en yksinkertaisesti voi kontrolloida terveyttäni, koulunkäyntiäni ja arkea/kodinhoitoa samalla. Energiani ja vuorokauden tunnit riittävät vain kahteen näistä ja tiedän, että jos en valitse koulua niin en pääse koskaan ylioppilaaksi ja saa kunnon töitä tulevaisuudessa. Jos taas en valitse kodin ylläpitämistä, hukun roskiin ja muutan sillä samalla sekunnilla takaisin kotiin, joka taas vaikeuttaa koulumenestystä. Jos taas en valitse terveyttä, anoreksia valitsee sen puolestani ja huolehtii sen osa-alueen kontrolloinnista. Toisaalta vaikka kontrolli ei ehkä käytännössä ole minulla, olen kontrolloinut ja itse tehnyt sen päätöksen, että annan kontrollin jollekkin muulle.

Syömishäiriö on kuin noidankehä. Kun kerran sairastut, sairastat koko loppu elämäsi. Jos saisin valita, niin en olisi koskaan sairastunutkaan. Syömishäiriö on laihduttanut elämästäni paljon muutakin kuin kiloja. En luultavasti koskaan elämässäni voi työskennellä elintarvikkeiden parissa, tai ainakaan se ei olisi järkevää terveyteni kannalta. En saa käydä lenkeillä yksin, enkä saa juosta. En aio esimerkiksi vielä tänä toisenakaan vuonna lukiossa suorittaa ainoatakaan pakollista liikunnankurssia. En vain pysty. Kaikkein hirveintä on, että samalla kun saan maailman suurinta mielihyvää siitä, että saan kontrolloitua kaikkea minussa, häpeän tätä kaikkea ihan suunnattoman paljon. Olen jo niin tottunut tilanteisiin, joissa tapaan jonkun mielettömän mukavan jätkän ja juttu syvenee, mutta sillä samaisella sekunnilla, kun saan kerrottua omista demoneistani, ne samaiset mukavat jätkät vain haihtuvat vähin äänin pois. Toisaalta ei viitsisi valehdellakaan. En halua edes ajatella sitä verkkoa mikä siitä syntyisi... Poika vie sinut ulos syömään ja menet aterian jälkeen oksentamaan itsesi laihaksi ravintolan vessaan. Tai hän kutsuu sinut luokseen, ehkä jopa yöksi, etkä kehtaa lähteä lenkille tai treenata etkä varsinkaan oksentaa. Lähdet vedoten migreeniin ja taivaankappaleiden liikkeisiin ja toinen luulee hänen olevan ongelma vaikka itse olet päästäsi sekaisin.  Toisaalta kuitenkin se on ymmärrettävää, ei kukaan halua jakaa toisen ihmisen ongelmia.

Syömishäiriö on kuin salasuhde. Sairaus polttelee ja kuplii sisällä, mutta siitä ei ole soveliasta puhua julkisesti eikä se ole sosiaalisesti hyväksyttävää. Aloitan tämän blogin, jotta saan puhuttua aiheesta. En tietenkään aio mainita yhdellä sanallakaan repsahduksestani lääkäreille, mutta en voi kuitenkaan pitää tätä kaikkea sisälläni. Osa ystävistäni on jo ilmoittanut aikoja sitten, ettei halua kuulla sanallakaan mistään syömishäiriööni liittyvästä, edes parantumisprosessista, joten tämä on loistava paikka tyhjentää se, jonka normaalisti vuodattaisin kavereilleni. Pyrin kirjoittamaan uuden postauksen vähintään kerran viikossa niin kuulumisista ja suunnitelmista, kuin menneisyydestäni ja unelmistani, mistä ikinä keksinkin. Toivottavasti joku eksyy lukemaan ja löytää ehkä sielunkumppanuutta tai kokee muuten vain aiheen mielenkiintoiseksi. En kaipaa kommentteja siitä kuinka sairas olen päästäni, sillä olen saanut kuulla sitä ihan tarpeeksi ja tiedostan sen itsekin. Epäilemättä suurin osa syömishäiriöisistä tietää tasan tarkkaan mitä on tekemässä ja se siinä sairasta onkin. Sen pidemmittä puheitta, katsotaan olisiko minulla vielä laihduttamisen kanssa vanhat taidot tallella tai ihan uusia ässiä hihassa... Tervetuloa minun maailmaani.

"The greatest weapon against stress is our ability to choose one thought over another." 

William James