Yksinasumisessa on hyviä ja huonoja puolia. Kukaan ei ole kyttäämässä paastoja, mutta kukaan ei osoita sormella pieniä retkahduksia. Toisaalta kukaan ei osta sun puolesta kaappeja täyteen ruokaa. Olen todella huono käymään kaupassa ja kiitän luojaani siitä, etten oikeastaan edes saa ostettua sieltä mitään epäterveellistä. Kun makeanhimo iskee käyn kaapit läpi apinanraivolla ja tiedän, etten löydä sieltä mitään. Älkää ymmärtäkö väärin. Mulla ei ole koskaan ollut ongelmia ahmimisen kanssa. Enemmänkin juttuna on ollut se, että tulkitsen itse ahmimiseksi sen, kun paastoamisen jälkeen erehdyn syömään normaalisti; pari leipää ja lämmin ateria, ehkä lohkoperunoita tai jotain muuta epäterveellistä. Toisaalta yksinasuessa päivät ovat pitkiä. Sitä varmaan kuuntelisi kellon tikitystä, mutta kun ei omista kelloa, niin keskittyy kuuntelemaan huminaa. Ei sitä osaa edes kuvailla. Ääni tulee varmaan talon rakenteista tai jääkaapista tai jostain, mutta huminaa tällä kuuluu. Yksinasuessa saa selviteltyä omia ajatuksia. Ei ole oikeastaan kuin aikaa miettiä miltä jokin asia tuntuu tai miksi teki jotain. Toisaalta helposti yliajattelee ja tulee hieman höperöksi. En edes tiedä mitä kirjoitan. Ei ollut mitään hajua edes silloin, kun kirjauduin bloggeriin sisälle. Ajattelin vain kirjoittaa jotain. Ja pyytää anteeksi. Anteeksi sitä, että viikonloppu meni päin persettä ja pakoilin tänne tuloa. Elämäni on aikalailla kaaosta tällä hetkellä, eikä oven takana kolkuttava koeviikko tee siitä yhtään sen helpompaa. Toivon, että ymmärrätte. Olette tärkeitä. Jokaikinen.
"Who would ever think that so much went on in the soul of a young girl?"
- Anne Frank
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti